Kolumni on julkaistu Satakunnan Kansassa viikolla 2/2012.
Suomi on juuri joulun alla eduskunnan päätöksellä vahvistanut liittymisensä niin sanottuun Ottawan sopimukseen, joka kieltää jalkaväkimiinojen tuottamisen, varastoimisen ja käytön. Perusteluina liittymisen puolesta esitettiin, että Suomen tulee liittyä sopimukseen, jalkaväkimiinat kun aiheuttavat maailmalla paljon kärsimystä ja kun kerran niin monet muutkin maat ovat siihen liittyneet. Liittyminen siis perustui moraalisiin näkemyksiin, ei Suomen sotilaallisiin tarpeisiin.
Monet asiantuntijat vastustivat Suomen liittymistä, ovathan puolustusvoimien hallussa olevat miinat säilössä tarkasti vartioiduilla varikoilla, eikä suomalaiseen miinaan ole mahdollista astua, ellei tunkeudu Suomeen väkivalloin osana asevoimien hyökkäystä. Silloin hyökkääjän voimaa sidottaisiin, kanavoitaisiin ja kulutettaisiin jalkaväkimiinoitteita rakentamalla.
Myös harvan kadunmiehen päähän mahtuu, että aivan hyvää puolustustarviketta syyttä suotta nyt aletaan korkeilla kustannuksilla hävittää ja sitä korvaamaan ostetaan kalliita uusia välineitä. Hölmöläisen hommaa, sanoisi moni. Eikä sitä paitsi Ottawan sopimus ole läheskään maailmanlaajuinen. Sen ulkopuolelle jäävät esimerkiksi Venäjä, Kiina, Yhdysvallat, Intia, Pakistan ja Iran, tässä vain muutamia tärkeimpiä maita mainittuna.
Jalkaväkimiina olisi siis suomalaisissa käsissä ollut harkitusti käytettävä puolustusväline, ja miinoitteet olisivat sotatilanteessa olleet huolellisesti merkittyjä niiden purkamisen helpottamiseksi. Näin ei valitettavasti ole kaikkialla. Erityisesti kehitysmaissa on sotien jäljiltä summittaisesti kylvettyinä miljoonittain jalkaväkimiinoja, joiden päälle astuessaan siviilit, usein naiset ja lapset, menettävät raajojaan tai saavat jopa surmansa. Siksi jalkaväkimiinojen tuhoisuuteen kohdistunut huomio on oikeutettua, ja siinä mielessä Ottawan sopimukseen johtanut kansalaisliike jalkaväkimiinan kontrolloimiseksi on kyllä nobelinsa ansainnut.
Miinat ja räjähtämättömät ammukset ovat edelleen vakava vaara myös nykyisessä asemamaassani Afganistanissa. Suurin osa niistä on peräisin afgaanien 1980-luvulla Neuvostoliittoa vastaan käymän sodan ajoilta, mutta paljon miinoitteita ja muuta sodan jätettä on ympäri maata myös 1990-luvun alussa käydyn sisällissodan jäljiltä. Sadat vammautuvat tai kuolevat vuosittain Afganistanissa niiden takia. Vuonna 2010 miinauhrien lukumäärä nousi yli 600 henkilön.
Kävin juuri muutama viikko sitten seuraamassa miinanraivausta noin tunnin matkan päässä Kabulista pohjoiseen. Raivausurakkaa hoiti kansainvälinen raivaukseen erikoistunut yritys HALO Trust, jonka toimintaa Suomikin rahoittaa. Koko Afganistanissa sen palveluksessa on yli 3800 henkilöä, joista vain kolme on ulkomaalaista. Se on merkittävä asia maassa, jonka asukkaista noin 60 prosenttia on työttömiä.
Suomen myöntämin varoin HALO Trust on raivannut vuodesta 2008 lähtien 9 000 miinaa, minkä lisäksi erilaisia räjähtämättömiä ammuksia on siivottu pois yli 50 000 kappaletta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kävi ilmi, että miinanraivaajina on myös entisiä kapinallisia, jotka ovat saaneet kyllikseen jatkuvasta sodasta ja halunneet asettua takaisin normaaliin elämään.
Toden tuntua vierailulleni antoi se, että raivauskohteella viettämäni parin kolmen tunnin aikana alueelta löytyi kaksi ajoneuvomiinaa ja yksi jalkaväkimiina. Oli huojentavaa kuulla, että HALO Trustin raivaustöissä ei vuonna 2011 yksikään miinanraivaaja ollut loukkaantunut.
Epätodellisuuden tuntua sen sijaan päivääni antoi se, että vaikka miinanraivausalue oli hyvin merkitty ja vartioitu, ei se estänyt paimenpoikaa lammaslaumoineen ilmestymästä alueelle. Mitäs sitä miinoja pelkäämään, kun kaikki loppujen lopuksi on korkeimman kädessä – inshallah! Tällä asenteella varustetut paikalliset menettävät joka vuosi raajojaan ja kotieläimiään pari kolme vuosikymmentä vanhoissa, mutta edelleen hengenvaarallisissa miinoitteissa.
Pauli Järvenpää
Kirjoittaja on Suomen suurlähettiläs Afganistanissa
Päivitetty 11.1.2012
