Kolumni on julkaistu Satakunnan Kansassa viikolla 28/2011.
Kuka enää muistaa Irakin sotaa? Paljonko siitä on puhuttu tai kirjoitettu kuluneen vuoden aikana? Milloin sen uhrit ovat viimeksi nousseet uutisten kärkiotsikoihin?
Vastaus on, että siitä on aikaa. Irakin edelle ovat menneet Afganistan, joka sekin alkaa muutamaa uutispiikkiä lukuun ottamatta olla painumassa uutisarvoltaan päivälehtien sisäsivuille. Etusivuilla paistattelevat nyt uutiset ”arabikadun keväästä”, erityisesti Libyasta ja Syyriasta sekä aivan viime päivinä tiedot Etelä-Sudanin itsenäistymisestä.
Kuitenkin konflikti Irakissa jatkuu. Kesäkuussa siellä tapahtui hallituksen vastaisia iskuja noin 500 ja niissä sai surmansa lähes sata siviiliä. Iskut suuntautuivat useimmissa tapauksissa hallituksen turvallisuusjoukkoja tai Yhdysvaltain johtamaa kansainvälistä liittoutumaa vastaan, mutta joukossa oli runsaasti myös aivan puhtaita terrori-iskuja, joiden kohteena olivat pelkästään siviilit.
Toki nämä määrät kalpenevat, kun niitä vertaa Irakin sodan verisimpiin vuosiin. Vuosina 2006-2007 eri kapinallisryhmien iskuja oli pahimpina aikoina noin 7500 ja niissä sai surmansa noin 3500 siviiliä. Nämä luvut tarkoittavat siis iskuja ja surmansa saaneita kuukaudessa. Ei mikään ihme, että Irak oli silloin uutisten kärjessä.
Mitä Irakissa on vuoden 2007 jälkeen tehty, onhan muutos parempaan suuntaan sentään melkoinen? Sotilaalliselta kannalta katsottuna tärkeä saranakohta oli amerikkalaisten joukkojen tammikuussa 2007 alkanut nopea, purskeenomainen lisäys, ”surge”. Kun tämä lisäys oli viety puolen toista vuoden kuluttua kesällä 2008 päätökseensä, oli Yhdysvaltain taistelujoukkojen määrä kohonnut noin 130 000 sotilaasta 170 000 sotilaaseen, ja samalla Irakin omien joukkojen määrää oli kasvatettu noin 50 000 sotilaalla.
Mies tämän purskeen takana oli kenraali David Petraeus, sama mies joka on johtanut sotatoimia Afganistanissa. Myös täällä Afganistanissa Yhdysvallat on aivan samalla tavalla lyhyen ajan sisällä lisännyt sotilaallista vahvuuttaan, täälläkin hieman yli 30 000 sotilaalla.
Sotilaallisen voiman selkeä lisäys on antanut mahdollisuuden pitää kapinallisilta vallatut alueet hallituksen ja liittoutuman joukkojen hallussa, ja se taas on antanut tilaisuuden normaalin elämän käynnistämiselle. Näin tapahtui Irakissa, ja niin on vähitellen tapahtumassa myös Afganistanissa.
Irakissa löydettiin myös poliittisia keinoja vihollisuuksien hillitsemiseksi. Amerikkalaiset ideoivat Anbarin maakunnassa ”Irakin pojat” –nimisen liikkeen, joka oli eräänlainen alueellinen kodinturvajoukko. Se organisoitui Irakin hallituksen tueksi, ja siihen liittyneille miehille maksettiin kohtuullinen korvaus. Pidemmällä aikavälillä Irakin poikiin liittyneille luvattiin koulutusta ja työpaikkoja. Nämä valtit tepsivät, ja pikku hiljaa Anbarin maakunta rauhoittui ja veti mukaansa alueita kauempaakin Tigrisjoen laaksosta.
Irakissa ei suinkaan ole ratkaistu kaikkia turvallisuusongelmia, kuten tämänkin kesän yhäti korkea kuolonuhrien määrä todistaa. Irakin yhteiskunnallinen kehitys ei myöskään vielä ole oikealla tolallaan. Väestöstä neljännes elää kansainvälisen köyhyysrajan alapuolella – joksi on määritelty yksi Yhdysvaltain dollari päivässä – ja syntyvyys on erittäin korkea. Ennusteiden mukaan Irakin nyt 30-miljoonainen väestö kasvaa vuoteen 2020 mennessä noin seitsemällä miljoonalla. Ilman mittavia öljytuloja Irak olisi vaipumassa maailman köyhimpien maiden joukkoon.
Yhdysvaltain joukkojen läsnäolo närästää monia irakilaisia. Amerikkalaisia on maassa vielä noin 46 000 sotilasta. Näiden joukkojen supistamisesta käydään paraikaa neuvotteluja. Monet irakilaiset kuitenkin pelkäävät kapinallisten voimistumista, mikäli Yhdysvallat kotiuttaa joukkonsa. Konflikti ei ole missään tapauksessa vielä ohi, vaikka se onkin siirtynyt päivälehtien sisäsivuille.
Pauli Järvenpää
Kirjoittaja on Suomen suurlähettiläs Afganistanissa
Päivitetty 27.7.2011
